Singapore on erilaisten kulttuurien sulatusuuni. Kaupungin tärkein esittävän taiteen festivaali SIFA ottaa sen voimavarana mutta tarjoaa myös sillan erimielisyydelle. Festivaalijohtaja, näytelmäkirjailija Chong Tze Chien puhuu Rondon haastattelussa identiteetistä, perinteistä, dialogin tärkeydestä ja kuratoinnin taidosta.
Vuoden 2026 Singapore International Festival of Arts (SIFA) järjestettiin 15.–30. toukokuuta, ja se käynnisti uuden kolmivuotisen taiteellisen kaaren festivaalijohtaja Chong Tze Chienin alaisuudessa. Hän on kuuluisa singaporelainen näytelmäkirjailija ja ohjaaja, joka jo alkajaisiksi laittoi festivaalin sosiaaliset puitteet uusiksi.
Huipputason kansainvälisiä ja paikallisia teatteri-, tanssi- ja musiikkivierailuja kyllä riitti, mutta uutta oli Festival Village, joka muutti Singaporen historiallisen Civic District -alueen ja julkiset tilat interaktiiviseksi taiteen leikkikentäksi. Yleisöä kutsuttiin kokeilemaan, osallistumaan ja pitämään hauskaa taiteen parissa aamunkoitteesta yömyöhään. Kaupunkivaltion kontrolloivalle ilmapiirille tämä ei ole kovin tyypillistä.
Festival Village toi ilmaisia ulkoilmaesityksiä, poikkitaiteellista ohjelmaa ja visuaalisia spektaakeleita – kuten Noli Timere-ilma-akrobatiashown. Taide ja arki sulautuivat: esimerkiksi Jo Tanin Makan Culture yhdisti teatteria, nukketeatteria ja paikallista ruokakulttuuria. Katsojat pääsivät syömään laksaa ja kaya-paistoksia esityksen aikana pohtiessaan samalla ruokakulttuurin ja taiteen olemusta.
Chong Tze Chien löysi hyörinän keskellä aikaa Rondon haastatteluun.
Mikä sai sinut kiinnostumaan festivaalin taiteellisen johtajan tehtävästä? Olet kuitenkin jo valmiiksi kuuluisa näytelmäkirjailija.
CTC: Festivaalilla on ollut erittäin tärkeä rooli Singaporen henkisessä kasvussa. 1980- ja 1990-luvuilla se oli ainoa tapahtuma, jossa saattoi nähdä kansainvälisiä teatterintekijöitä ja esitystaiteilijoita. Tuohon aikaan täällä ei tapahtunut kovinkaan paljon, ja matkustaminen oli yleisesti ottaen kallista. Festivaali oli se kerran vuodessa koittava hetki, jolloin kuka tahansa urastaan haaveileva taiteilija tai taidetta rakastava katsoja sai mahdollisuuden nähdä pidemmälle.
Saimme valtavasti inspiraatiota nähdessämme Peter Brookin ja Robert Lepagen kaltaisia teatterijättejä sekä Kuo Pao Kunin kaltaisia Singaporen omia legendoja luomassa teoksiaan. Siksi jokainen singaporelainen taiteilija kokee jossain vaiheessa uraansa, että kutsu festivaalin johtajaksi olisi suuri etuoikeus. Siinä ikään kuin kannetaan perinnettä eteenpäin.
Minut nimitettiin tehtävään viime vuoden helmikuussa. Halusin kokeilla erilaista roolia ja nähdä, miten voin luoda uutta kuratoinnin kautta. Kuratointi on erilaista taiteellista lihasta; siinä luovuutta pääsee venyttämään aivan eri tavalla kuin perinteisessä teoksen tekemisessä. Pidän aina haasteista.
Miten näet festivaalin tehtävän?
Tehtävässä on several liikkuvia osia. Ensinnäkin on jatkettava kansainvälistä perinnettä. Siinä kyse on Singaporen positioimisesta ei vain Kaakkois-Aasiassa, vaan koko maailmassa. Yhteistyön ja kontaktien luominen paikallisten ja ulkomaisten taiteilijoiden kanssa on keskeistä.
Paikallisesti kyseessä on tilausfestivaali, ei pelkkä valmiiden teosten esityspaikka. Se hautoo ja kehittää ohjelmistoa. Toimimme siis tavallaan parittajina: etsimme keinoja luoda tiloja, joissa taiteilijat voivat luoda, hoivata ja kasvattaa paitsi teoksiaan myös omaa ammattitaitoaan. Emme vain esitä, vaan ravitsemme ja luomme uutta alueellista kulttuurikenttää.
Haluatko heijastaa ohjelmistossa Singaporen nykyistä sosiaalista tai poliittista tilannetta?
Totta kai. Teatterintekijänäkin reagoin aina siihen, mikä meitä ympäröi – sosiaalisiin rakenteisiin ja kansalliseen identiteettiin. Kun katsomme ympärillemme, täällä on niin paljon eri rotuja, ja meille virtaa jatkuvasti maahanmuuttajia kaikkialta. Singaporen identiteetti on jatkuvaa dialogia. Emme siis reagoi vain johonkin yksittäiseen ongelmaan, vaan kehittyvään yhteiskuntaan.
Kun Singaporessa puhutaan monikulttuurisuudesta, ihmiset eivät aina ymmärrä, että pienelläkin muutoksella voi olla näin pienessä valtiossa monumentaalinen vaikutus. Isoissa maissa paikallinen muutos ei välttämättä ravistele koko kansakuntaa. Täällä taas kaikki, mitä tapahtuu, muuttuu helposti kansalliseksi asiaksi. Meidän täytyy reagoida muutoksiin nopeasti.
Onko Singaporen kaltaisen kaupunkivaltion vaikeaa pitää yllä identiteettiään globalisoituvassa taidemaailmassa?
Koska olemme pieniä, me tiedämme enemmän maailmasta kuin maailma meistä. Toisinaan ihmiset matkustavat Kaakkois-Aasiaan, mutta ohittavat Singaporen pitäen sitä vain hyvänä kauttakulkupaikkana. Toivon, että maailma oppisi tuntemaan meidät sen taiteen ja kulttuurin kautta. Festivaali on siihen hyvä keino.
Mitä festivaali haluaa kertoa teemoillaan, ja keitä se haluaa tavoittaa?
Singaporen festivaali juhlii ensi vuonna 50-vuotisjuhliaan. Tämä kolmivuotiskausi on taiteen kaari. Temaattisesti tämän vuoden (2026) teemana on perintö (legacy), ensi vuonna (2027) juhlimme juuriamme (roots), ja vuonna 2028 teemana on renessanssi (renaissance). Tästä syystä toimme tänä vuonna takaisin menneiden festivaalien suosikkiohjelmistoa, joista suurin on Festival Village.
Singaporessa elää ja toimii monia pieniä yhteisöjä rinnakkain. Emme ajattele vain taiteen suurkuluttajia vaan myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä muuten käy tapahtumissa. Tämän vuoden sekä seuraavan kolmen vuoden painopisteenä on myös vammaisten tekemä taide. Festivaalikylän tavoitteena on luoda kohtaamispaikka eri yhteisöille, jotka voivat elää rinnakkain ja olla vuorovaikutuksessa taiteen ja kulttuurin nimissä.
Taiteella on kyky sillata eroja. Nykyään sosiaalinen media – joka ennen oli vapaa tila keskustelulle – jakaa ja lokeroi meitä algoritmeillaan. Ihmiset eivät enää käy dialogia keskenään, vaan kukin on lukittautunut omiin uskomuksiinsa. Kyse ei ole enää siitä, että voitaisiin olla eri mieltä asioista ja silti tulla toimeen. Taide sen sijaan yrittää luoda tilan, jossa voimme sopia olevamme eri mieltä. Se on sitä diskurssia.
Jos uskoo taiteen arvoon ja tähän kykyyn, on kysyttävä, miten luomme festivaalina ne fyysiset, metaforiset ja emotionaaliset tilat, joissa voimme tulla yhteen ja puhua taiteesta – tai myös olla eri mieltä siitä. Joku pitää jostakin teoksesta, toinen ei, mutta silloin olemme keskellä sitä tärkeintä: keskustelua. Jotta voi keskustella, täytyy ensin kuunnella ennen kuin vastaa.
Olen ollut taiteentekijä viimeiset 30–35 vuotta. Sitä teen näytelmilläni: kirjoitan ja ohjaan niitä tämä mielessäni. Haluan laajentaa tämän kokemuksen kaikille, jotka ovat valmiita siirtämään arvostelunsa hetkeksi syrjään ja puhumaan kokemastaan vierustoverinsa kanssa.
Voiko taide auttaa sosiaalisten ongelmien ratkaisemisessa?
Ei suoraan. Se ei muuta maailmaa. Mutta se auttaa meitä ajattelemaan syvällisemmin sitä, missä maailma makaa. Nykyään ihmiset eivät juuri ajattele syvällisesti, he vain reagoivat. Hyvä taide saa ihmisen pysähtymään, pitämään tauon ja reflektoimaan ennen reagoimista. Siinä on taiteen voima. Kansallisena festivaalina teemme juuri tätä ohjelmistomme kautta.
Miten valitset teokset? Mikä esitys on näyttämisen arvoinen?
Kaikki. En asettaisi raja-aitoja sille, mikä on hyvää tai huonoa taidetta. Taiteessa on kyse paradigmojen siirtämisestä ja ajattelutapojen muuttamisesta. En tietenkään voi ottaa mukaan kaikkea, joten kysymys kuuluu: mitä voin kuratoida kolmen viikon ajaksi? Miten sekoitan ja sovitan eri ohjelmia niin, että luon vuoropuhelun esitysten, taiteilijoiden ja yleisön välille? Kyse on siitä, miten luon kuratoidun annoksen, joka osuu makuhermoihin monella eri tavalla, mutta muodostaa yhdessä yhden yhtenäisen makuelämyksen.
Miten Singaporen esittävä taide voi tällä hetkellä? Mitkä ovat sen vahvuudet tai ongelmat?
Taiteilijoina emme ehkä puhu ongelmista, vaan reagoimme aina jonkinlaiseen häiriöön riippuen siitä, mitä kulloinkin tutkimme. Siksi olemme taiteilijoita – haluamme ilmaista jotakin sellaista, mikä vaikuttaa meihin sosiaalisesti, poliittisesti tai jopa henkilökohtaisesti ja emotionaalisesti. Singaporessa taiteilijat reagoivat asioihin monin eri tavoin. Joskus kyseessä on yksityinen kysymys, joskus kansallinen, joskus globaali. Yhdessä pienessä maassa on paljon monimuotoisuutta.
Kiinalaisperäinen ja kantoninkielinen väestö on Singaporessa enemmistönä, mutta ohjelmistosta ei löydy kovin paljon kiinalaista kulttuuria. Miksi?
Mitä tarkoitamme kiinalaisella kulttuurilla? Saatan itse näyttää kiinalaiselta, mutta en välttämättä ole sitä perinteisessä mielessä. Meillä on kaakkoisaasialainen identiteetti. Kuulumme eri murreryhmiin tai olemme sekoittuneita taustoiltamme. Ohjelmistomme ei heijasta vain tätä yhtä etnistä tai kulttuurista ryhmää, vaan se heijastaa monikulttuurista rakennetta ja DNA:ta.
Tämä johtuu siitä, että olemme kaakkoisaasialaisia. Perinteet on tarkoitettu eletyiksi osana kulttuuria ja tapoja, ja ne kehittyvät vuosisatojen aikana. Kun esivanhempamme toivat nuo perinteet tänne, ne irrotettiin kontekstistaan ja siirrettiin uuteen paikkaan. Ne ovat minulle vain viitepisteitä. Koska olen täällä vuorovaikutuksessa kaikkien näiden muiden kulttuurien kanssa, käsitykseni ja ilmaisuni tuosta perinnöstä suodattuu kaakkoisaasialaisen tradition ja identiteetin läpi, joka sitoo meidät Malesiaan, Filippiineihin ja Indonesiaan.
Singapore on kaikkien näiden eri kulttuurien kohtauspaikka, joka on luonut oman erottuvan hybridinsä. Olemme samaan aikaan sekä paikallisia että globaaleja, kosmopoliittisia ja aasialaisia, länsimaisia ja eteläaasialaisia – kaikki tällä samalla pienellä maantieteellisellä alueella. Siksi en puhuisi suoraan pelkästä ”kiinalaisesta kulttuurista” tässä yhteydessä.
Olet kutsunut festivaalille myös suomalaisen taiteilijan Kalle Nion ja ruotsalais-brasilialaisen Fernando Melon teoksen Tempo. Mikä heissä kiinnosti sinua?
Erityisesti heidän teoksessaan minua kiehtoi tanssijan ja näyttämötaikuudesta kiinnostuneen tekijän välinen yhteistyö. Nio on koulutettu taikuri, mutta hän on monialainen ja tekee teatteriesityksiä näiden illuusioiden pohjalta. Tämän yhdistelmän ansiosta he ovat luoneet uuden, heille ainutlaatuisen kielen. Heidän tutkimusmatkansa kysyy, miten luodaan fuusio tanssin ja illuusion välille. En siis katsonut maata, vaan taiteilijoita. Sattui vain olemaan niin, että he ovat kotoisin tästä osasta maailmaa. Toki se, keitä olemme, on aina sidoksissa siihen, mistä tulemme. Festivaalin juuriin kuuluu tuoda maahan asioita ja ilmaisumuotoja, joista singaporelaiset – tai yleisöt globaalisti – eivät välttämättä ole tietoisia. Festivaalin tehtävä on laajentaa horisonttia. Etsin erityisesti sellaisia ilmaisumuotoja, joita emme ole nähneet tarpeeksi.
Entä työsi kirjailijana ja ohjaajana? Mitä sinulla on meneillään juuri nyt?
Kyllä, itse asiassa minulla oli juuri keskustelu japanilaisten tuottajieni kanssa. Olen työskennellyt viimeiset kymmenen vuotta intensiivisesti Japanissa. Yksi projekteistani on näytelmä, joka käsittelee perinteistä japanilaista washi-paperia. Vietin noin kaksi vuotta tutkien, miten maanviljelijät Japanissa valmistavat sitä ja miten washi itsessään on katoavaa perinnettä. Näytelmä kertoo viljelijöistä, myyjistä ja käsityöläisistä, joilla on vaikeuksia elättää itsensä washi-paperin valmistuksella, koska kukaan ei enää käytä sitä. Se kertoo perinteistä: mitä säilytetään ja mistä luovutaan. Tämä näytelmä esitetään Montrealissa. Järjestelen parhaillaan aikataulujani kuratoinnin ohessa niin, että löydän aikaa harjoitella ja esittää sen. Toimin siis edelleen harjoittavana taiteilijana samalla kun käyn keskusteluja muiden taiteilijoiden kanssa ja tilaan heiltä teoksia.
Mitkä teemat tai kysymykset kiinnostavat sinua henkilökohtaisesti tai festivaalijohtajana?
Molempiin rooleihin liittyen minua kiinnostaa aina uusien mahdollisuuksien ja tilojen luominen. Saatan reagoida perinteeseen tai mihin tahansa ajankohtaiseen teemaan, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana suuri osa työstäni on liittynyt klassikoiden ja perinteiden uudelleen kuvitteluun ja kielen muuttamiseen. Viimeisin ohjaustyöni ennen festivaalijohtajuutta oli yhteistyö perinteisen japanilaisen marionettiteatteriryhmän kanssa, joka on Japanin vanhin. He pyysivät minua luomaan esityksen, joka auttaisi heitä uudistumaan. Tämä on jatkuva tutkimusmatkani taiteilijana.
Festivaalirintamalla taas – yksinkertaisesti sanottuna – olen järjestämässä 50-vuotiaan miehen syntymäpäiväjuhlia ja kutsumassa ihmisiä kaikilta elämänaloilta juhlimaan tämän tähän osaan maailmaa syntyneen globaalin kansalaisen elämää. Täällä on kaikkien näiden eri kulttuurien kohtaamisia ja yhteentörmäyksiä – kulttuurien, jotka elävät rinnakkain ja ovat integroituneet toisiinsa seka-avioliittojen kautta. Ja mikä tärkeämpää, täällä käydään jatkuvaa, kehittyvää keskustelua kulttuurin tekemisestä kansallisen identiteetin kautta.
Tämä identiteetti vastaa siihen, missä maailma on juuri nyt. Samaan aikaan kun muualla maailmassa suljetaan rajoja, työnnetään maahanmuuttajia pois ja käydään sotia, Singapore pyrkii jatkuvasti sovittelemaan ja neuvottelemaan näiden erojen välillä. Sitä Singapore tekee kaiken aikaa: se sovittelee suhteitaan globaaleihin suurvaltoihin.
