Orkesterit ja konsertot

Johan Dalene aloitti viulunsoiton neljävuotiaana ruotsinsuomalaisen Päivi Wirkkala-Malmqvistin johdolla, ja nyt hän on ainakin BIS-levymerkin odotuksia herättävä solistinen toivo. Teknisesti huolitellun Tshaikovskin jälkeen ovat vuorossa suuret skandinaaviset viulukonsertot. Kulttuurimaantiede ei paljon auta, niin eri puusta ovat veistetyt Nielsenin raikkaasti maanläheinen ja Sibeliuksen tummana kytevistä tunteista leimahtava viulukonsertto. Dalene tuntuu olevan enemmän kotonaan tanskalaisessa kuin ugrilaisessa ilmapiirissä. Nielsenin konsertossa taiturivaatimuksia tarkastellaan toisinaan ironisesti, ja se antaa mahdollisuuden ronskimpiin otteisiin, vaikka Dalene soittaakin kaiken hiotun viimeistellysti. Ote […]

Shostakovitsh olisi voinut elättää itsensä kevyen musiikin säveltäjänä, mutta valitsi monumentaalisen sinfonikon kaidemman tien. Hänen tansseistaan jazz- ja varietee-orkestereille tulvii entisaikain ulkoilmakonserttien raikkaus ja ronskius, tarttuvat melodiat, iskevä soitinnus ja satiirinen huumori. Jälkimmäinen nousee pääosaan sarjassa baletista Kultainen aika. Johdannon parodinen valssi, kuuluisa riitasointuinen polkka ja kouraiseva Adagio räiskyvät 1920-luvun vapauden tunnetta. Samasta lähteestä on peräisin Shostakovitshin versio Vincent Youmansin iskelmästä Teetä kahdelle (Tahiti Trot), jonka Andrew Litton miltei rakastaa hengiltä tulkinnassaan. Levyn muissa tanssisarjoissa […]

Saint-Saënsin pianokonsertot ovat juohevasta virtaviivaisuudestaan huolimatta pysytelleet ohjelmiston reunamilla. Alexandre ja isä-Kantorowin levytykset Tapiola Sinfoniettan kanssa voivat auttaa löytämään niille suosiollisemman paikan. Persoonallisuutta teoksista ei ainakaan puutu: konsertoista suosituin, g-molli nro 2, on rakenteeltaan erikoinen, osa osalta kiihtyvä kolmiosainen koitos. Alexandre Kantorow silaa sen säihkyvällä briljanssilla, mutta kaivaa avausosassa esiin myös barokkista monumentaalisuutta ja ankaraa kontrapunktia. Ensimmäinen pianokonsertto on ytimekäs, vaikkei yhtä omaperäinen teos. Saint-Saëns loistaa sen sijaan pienimuotoisissa teoksissa, jollaiset nykyään pääsevät harvoin konsertteihin. […]

Esa-Pekka Salonen sävelsi vuonna 2000 sellolle ja yhtyeelle minikonserton nimeltä Mania. Vuonna 2016 sellotaiteilija Yo-Yo Malle valmistunut sellokonsertto on kaksi kertaa laajempi teos sekä kestoltaan että kokoonpanoltaan. Ma levytti teoksen tuoreeltaan Salosen kanssa, mutta Nicolas Altstaedtin ja Dima Slobodenioukin livetallennus tavoittaa hienosti teoksen kosmiset vaikutelmat. Konserton lähtökohtana oli sooloselloteoksen Knock, Breathe, Shine mielikuvat pilvistä ja komeetoista, joista polveutuu saumatonta sellosaundia ja orkesterin tilatehoja yhdistelevä näytös. Altstaedt on äänitetty ehkä hivenen eteen, mutta Slobodenioukin johtamat Rotterdamin […]

  Julia Wolfe: Steel Hammer. Bang on a Can All-Stars, Mediaeval Trio. Cantaloupe CA21099.       Michael Gordon: Dystopia, Rewriting Beethoven’s Seventh Symphony. Los Angelesin filharmonikot, johtajana David Robertson, Bambergin sinfonikot, johtajana Jonathan Nott. Cantaloupe CA21105.     Julia Wolfe: Big Beautiful Dark and Scary. David Lang: sunray. Michael Gordon: For Madeleine. Evan Ziporyn: Music from Shadowbang. David Longstreth: Matt Damon, Breakfast at J&M. Conlon Nancarrow: Four Player Piano Studies (arr. Evan Ziporyn). Louis […]

Harvan säveltäjän viimeisistä teoksista tulvii sellainen onni ja kiitollisuus kuin Einojuhani Rautavaaran (1928–2016). Nuo tunteet nousevat päällimmäisiksi hänen musiikillisesta jäämistöstään kootulla levyllä, jonka keskiössä ovat tunnetuille naisviulisteille, Midorille, Anne Akiko Meyersille ja Hilary Hahnille sävelletyt teokset. Hollantilainen Simone Lamsma tavoittaa hyvin Rautavaaran viulistisen hurmion, ja hehkeästä saundista saanee osoittaa kiitokset myös ”Mlynarski” Stradivarille. Robert Trevinon johtama Malmön sinfoniaorkesteri ei ole ihan HKO:n veroinen Rautavaara-spesialisti, mutta maalaa innolla harmonisia freskoja. Levyn aloittava Fantasia (2015) on ehyt, […]

Mendelssohnin pianokonsertot kärsivät aikoinaan raskaskätisestä sentimentaalisuudesta, mutta nykypolven pianistit ovat keskittyneet vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Molemmat konsertot ovat mollissa, (g ja d) ja se on innostanut jotkut solistit liiankin raivokkaaseen menoon. Ensimmäisessä konsertossa avausosa on merkinnältään con fuoco ja toisessa appassionato, ja Lars Vogt ja Pariisin kamariorkesteri ovat levytyksessään asianmukaisen tulisia ja intohimoisia. Mutta se ei johda silmittömään paahtamiseen, vaan sivuteemoille annetaan aikaa puhjeta kukkaan ja juoksutuksille tilaa helmeillä.  Mendelssohnin pianokonsertoissa lyhyet hitaat osat jäävät helposti toiminnallisten ääriosien […]

Ukrainalaista musiikkia kuunnellaan nyt eri korvin kuin muutama kuukausi sitten, mutta olennaista on, että sitä kuunnellaan. Boris Ljatoshinskin (1895-1968) ura osui vaikealle ajanjaksolle ja varhaisesta, Skrjabinin innoittamasta modernismista oli siirryttävä neuvostodoktriinien mukaiseen sävellystyyliin. Toisen maailmansodan aika antoi säveltäjille liikkumatilaa ja ukrainalaissäveltäjälle tilaisuuden ilmaista kansallista identiteettiään. Ukrainalainen kvintetto op. 42 (1942/45) on monumentaalinen teos, jossa ukrainalaiset kansanlauluaiheet kohtaavat sodan äänet, Rahmaninov-henkisen nostalgian ja vastarintaa huokuvan draaman. Kaikki ei teoksessa tai esityksessä hitsaudu yhteen, mutta ukrainalaismuusikoiden verenkarvainen […]

Ravelin musiikista todetaan usein, että se on kirjoitettu niin hyvin, ettei esittäjän tarvitse tehdä muuta kuin seurata nuotteja. No, eivät ranskalaisen keittiönkään mestariluomukset synny pelkästään seuraamalla reseptiä. Sakari Oramon ja Tukholman Kuninkaallisen filharmonian Ravel-levy muistuttaa, että tarkkuus ja pureutuminen yksityiskohtiin ovat tarpeen, mutta sen lisäksi tarvitaan persoonallisuutta, luovasti hahmotettuja temposuhteita ja taiteellisesti lisättyjä mausteita. BIS:n äänitys on Ravelin tarkkuusvaatimusten mukainen ja ohjelma painottuu ansiokkaasti vähän harvinaisempiin teoksiin. Suurin uutinen lienee ”Couperinin muistomerkki”, pianosarja, jonka Ravel […]

Sello on ollut Peteris Vasksille läheinen instrumentti ja ensimmäinen sellokonsertto – jonka Marko Ylönen on levyttänyt Ondinelle – kuuluu hänen menestyneimpiin teoksiinsa. Toinen sellokonsertto, lisänimeltään Klātbūtne (“Nykyisyys”), valmistui vuonna 2012 sellotaiteilija Sol Gabettalle ja Amsterdam Sinfoniettalle. Ylönen on soittanut teosta pitkään, ja sen myös kuulee Alban levyltä, jossa kolmiosainen teos vyöryy valtavalla intensiteetillä. Ylönen tuo muhkealla sellosoinnillaan hitaisiin ääriosiin sielukasta painoa. Nopea keskimmäinen osa on väkivaltaisessa repivyydessään karmiva ja saa hurjan latauksen Juha Kankaan johtamalta […]

Aika on Silvestrovin musiikissa musta järvi”, on Paul Griffiths sanaillut muistettavasti. Ukrainalaissäveltäjä Valentin Silvestrovin (s. 1937) teoksissa kauneus on muuttunut häälyviksi muistoiksi, kaipaukseksi suureen aikaan, jossa taiteen esittämät utopiat tuntuivat vielä mahdollisilta. Nyt nuo muistot vellovat pilvimäisissä tekstuureissa, joiden nestemäinen sulo haihtuu vähänkin rajummista kosketuksista. Keatsin runoon sävelletty Oodi satakielelle (1983) taittuu livertäväksi requiemiksi, kun taas neliosaisessa kantaatissa (2014) satakieli laulaa Taras Sevtshenkon runossa ukrainalaisen sielun symbolina. Inna Galatenko laulaa molemmissa teoksissa vastustamattoman puhtaasti ja […]

Hans Werner Henze (1926–2012) jatkoi keskieurooppalaisen ekspressionismin perinnettä, mutta muutti radikaalien mielipiteidensä takia Saksasta Italiaan, Ischian saarelle, myöhemmin myös Sansibariin. Myöskään musiikissa hän ei pysynyt tiukan linjan avantgardistien vaatimalla tiellä. Yökappaleet ja aariat vuodelta 1958 Ingeborg Bachmannin runoihin ovat esimerkkejä Henzen ”kauniista” modernismista, joka sai Boulezin ja kumppanit marssimaan ensiesityksestä ulos. Juliane Banse on tällaisen musiikin spesialisti, vaikka aika on vähän verottanut hänen äänensä kiinteyttä. Orkesterifantasiassa Los Caprichos (1962–67) lähtökohtana ovat Francesco Goyan etsaukset, jotka […]