Viulua ei ihan suotta sanota soitinten kuninkaaksi. Viulusonaatteja löytyy kasapäin barokista nykypäiviin asti, ja sen ymmärtää: viulu on mitä sopivin tunteiden ja tunnelmien puhetorvi ja on hienosti kotonaan intiimissä sonaatissa. Säveltäjät ovat suorastaan elollistaneet viulun, ja siihen on suhtauduttu ehkä kaikista soittiimista inhimillisimpänä (ainakin barokin jälkeen, kun ihmisäänisiksi ylistetyt sinkki ja gamba olivat haaltuneet unholaan):
Viulussa on harvinaista yleispätevyyttä, ehdottomuutta ja muuntautuvaisuutta. Siinä on mahdollisuudet häikäisevään taituruuteen, jossa on aina myös ripaus reipasta rouheutta, onhan viulu historialtaan katujen kasvatti. Samalla viulun äänessä on sanomatonta laulullisuutta ja taipuisuutta. Se on sekä herkkä että voimakas, hauras ja hurja, ja mukautuu mitä erilaisimpien emootioiden tulkiksi ja erilaisten ääritilojen ilmaisijaksi.
Arcangelo Corellin kahdentoista viulusonaatin op. 5 (Rooma, 1700) on paitsi viulusonaattikirjallisuuden varhainen kivijalka, myös ylipäätään sonaattikokoelma, jolle on vaikea löytää haastajaa. Soitinten kuningas kujeilee, voimistelee ja tunteilee kuin mukaansatempaava teini-ikäinen ja koskettaa yhä täysin tuoreena. Corelli oli täysbarokin perusmuotojen uuttera rakentaja, ja opus viidestä huokuu lämpöinen löytämisen riemu. Näissä Corellin konserttojen tapaan neli-viisiosaisissa pikku sarjoissa säkenöi italialaisen barokin ehdottomaksi sankariksi nousseen soittimen nuorekas elämänilo ja itsevarmuus, silloinkin kun se herkistelee, sopertaa ja kujertelee. Toisiinsa nivoutuvat luontevasti kansanomaiset kaksoisotteet ja risuaitarämistelyt, tanssiaskelet ja jalosieluisesti soljuvat runoilut. Väitänpä ettei kukaan soita näitä sonaatteja niin raikkaasti ja sykähdyttävästi kuin hiljattain RSO:n edessä Mozartia johtanut Andrew Manze notkeaäänisellä barokkiviulullaan.
200 vuotta myöhemmin saapasmaassa vaikutti toinen tärkeä säveltäjä, joka tunnetaan ennen kaikkea massiivisista orkesterisävellyksistään. Vuonna 1917 Ottorino Respighi kuitenkin julkaisi viulusonaatin, ainoansa, johon on puristettu kuin tummaksi timantiksi hänen sävelrunojensa ja oopperoidensa draamallisuus, tulinen tunnelmallisuus ja kohtalokas värimaailma. Koska myöhäisromantikot olivat kiintyneitä monumentaalisiin kokoonpanoihin, ei Respighin viulusonaatin kaltaista kamarimusiikkia ole kovin paljon olemassa. Tuoreella levyllään Tasmin Little esitti Respighin sonaatin lisäksi myös Richard Straussin viulusonaatin.
Jos romanttinen viulu on runoilija, myöhäisromanttinen viulu voisi olla maaninen prosaisti, jonka lauseet kuohuvat yli äyräiden. Straussin ja Respighin sonaattien päähenkilö on pakahtumaisillaan oleva tarinankertoja. Respighin sonaatin ensimmäisessä osassa viulun teema syöksähtelee mitä erilaisimmista tunnevärityksistä toiseen tummasävyisen, yöllisen tunnelman ympäröimänä. Toinen osa on tiivis, miltei painostava maisema, ja kolmannessa fantastinen passacaglia tuntuu pyrkivän emootioiden tuolle puolen hämärään kosmisuuteen.
