Lutoslawskin persoonalliset kokeilut
Witold Lutoslawski kumartaa perinteelle vuonna 1988 valmistuneessa pianokonsertossaan. Virtuoosisuudessaan se kuulostaa Prokofjevin jatkeelta, mutta silti sen rikkaissa soinneissa kuluu myös eletty modernismin elämä. Alun lintukonsertti, jossa pianon ja orkesterin viserrykset ja pyrähdykset täyttävät vähitellen ilman, on lumoava. Krystian Zimerman kantaesitti teoksen ja myös levytti sen pian sen jälkeen säveltäjän johdolla. Sir Simon Rattlen ja berliiniläisten kesken syntyy kuitenkin niin valpas ja energinen yhteys, että uusi versio perustelee itsensä. Nuoren Zimermanin elegantti iskevyys on tallella, […]
Kuula ei yltänyt potentiaalinsa tasolle
Toivo Kuula ei löytänyt orkesterimusiikkiinsa samaa latausta kuin yksin- tai kuorolauluihinsa. Varmaan kapellimestarina työskennellyt säveltäjä olisi ilman ennenaikaista kuolemaansa päässyt tälläkin saralla pysyvämpiin saavutuksiin, mutta näihin dokumentteihin on jälkipolvien tyytyminen. Kiinnostavimpia ovat kaksi Eteläpohjalaista sarjaa, joissa kansallisromanttinen folkloristiikka kohtaa idyllisen impressionismin. Reipasta ja ajoin demonistakin tanhumeininkiä suuremman vaikutuksen tekevät mietiskelevät ja alakuloisesti sävyttyneet luontokuvat. Leif Segerstam ja Turun filharmoninen orkesteri valavat näihin kohtauksiin suurta lämpöä ja taitettuja värejä. Kuula on näissä suurelle yleisölle sävelletyissä […]
Kokkolassa ei hötkyillä
Sympaattinen piirre Keski-Pohjanmaan kamariorkesterissa on, ettei se ole koskaan hyljeksinyt helppotajuisempaakaan jousilyriikkaa, joka usein pohjautuu kansansävelmiin. Uusin levy sisältää kansallisromanttista idylliä ja hiljaista, melankolista tuumiskelua, ryyditettynä kirpeämmillä rytmisillä kappaleilla. Juha Kangas on koko uransa ajan halunnut nostaa esiin kokkolalaisen Erik Fordellin tuotantoa, ja I folkton on siinä mainio lisä. Orkesterin pitkää balttilaisen musiikin projektia jatkavat Villem Kappin, Jekabs Medinsin ja Eduard Ojan viehkeät tunnelmapalat. Lars-Erik Larssonin musikanttius on aina tuoretta, ja Einar Englundin Serenata […]
Kalifornialaisilla on yhteinen ajatus
John Adamsin Absolute jest on tilausteos San Fransiscon sinfonikkojen 100-vuotisjuhliin 2012, ja se on säveltäjää rytmisesti svengaavimmillaan. Teos perustuu Beethovenin eri teosten scherzoihin, jotka pyrähtelevät ohikiitävinä fragmentteina tai jättävät päälle kehäänsä kiertävän rytmiketjuna. Näkökulma Beethoveniin on humoristinen. Solistinen jousikvartetti yrittää maanisesti pysytellä alkuperäistekstuurissa, kun taas orkesteri viettelee muille maille. Minimalismi-termi ei tule mieleen moniaineksisessa Alsolute jestissä, mutta 1982 syntyneessä Grand pianola musicissa sitä ei voi välttää. Pulputtava yksinkertaisuuden transsi, vähittäiset prosessit ja pointillistinen tyyli […]
Lisztin yksinlauluissa on voimaa
Franz Liszt oli aikansa kosmopoliitti, mikä kuuluu erityisen hyvin hänen laulutuotannossaan: hän innostui hyvin eri kulttuuripiirejä edustavista runoista ja sävelsi saksaksi, ranskaksi, italiaksi ja jopa englanniksi. Lauluja on viideltä vuosikymmeneltä, ja niiden tyylit ulottuvat hehkeimmästä romantiikasta vuolaaseen bel cantoon, aistilliseen chansoniin, traagisiin ja mystisiin kuviin ja myöhäistuotannon outoon kalvakkuuteen. Hyperionin kokonaislevytys ei etene kronologisesti, vaan kolmas julkaisukin tarjoaa näytteitä kaikista tyylistä. Hyppäys vaikkapa jylhän kuolemanläheisestä laulusta Weimars Toten tulisen espanjalaisesti hehkuvaan Gastibelza-boleroon ja Petrarca-sonettien […]
Birtwistle näykkii yksinlaulun lajityyppiä
Vastikään Sibelius-palkinnon saanut Sir Harrison Birtwistle (s. 1934) on säveltäjä, joka aloittaa työnsä tutkimalla ja usein kyseenalaistamalla valitsemiaan ilmiötä. Näin hän tekee myös lauluille. Toccata Classicsin on koonnut levylleen Birtwistlen laulusävellykset vuosilta 1970-2006, eikä joukosta löydy esimerkkejä perinteisestä yksinlaulusta. Yhden yhteisen nimittäjän lauluteoksilleen Birtwistle mainitsee: melankolian ja siihen liittyvän renessanssiajan lauluista polveutuvan perinteen. Levyn päättävä Cantus Iambeus (2004) o laulu soitinyhtyeelle, jonka monirytminen, kerroksissa etenevä musiikki alkaa vasta hidastuessaan muistuttaa melodiaa. Soittimellinen näkökulma hallitsee myös […]
Hofmannin ooppera hykerryttää levylläkin
Heinz-Juhani Hofmannin hengästyttävä, omaperäinen ja vainoavan tarkkasilmäinen Ahti Karjalainen -ooppera (2012) ansaitsee ehdottomasti levytyksen – ei vähiten siksi, että lapsen näkökulman kautta teos anarkisoi terävästi suosittua suurmiesoopperagenreä. Aiheena eivät niinkään ole Kekkonen ja Ahti Karjalainen vaan vallankäyttö ja siitä selviäminen: ”Pääsiäisnoidat, trullit, joulupukki ja Kekkonen ovat satuolentoja.” Teos pureutuu viinan kiroihin, lapsen traumoihin ja kiusatuksi tulemiseen Hofmannin tavaramerkin, äärimmäisen äänellisyyden avulla: kudelma muodostuu infantiilista meuhkeesta, vinkumisesta, piipityksestä, vappupilleistä, örinästä, läähätyksestä, nyyhkimisestä. Katarttinen äänioksennus liittoutuu […]
