Sergei Prokofjev: Pianokonsertot nro 2 ja 5. Olli Mustonen, piano, Radion sinfoniaorkesteri, johtajana Hannu Lintu. Ondine ODE 1288-2.
Sergei Prokofjev muisteli elämäkerrassaan toisen pianokonserttonsa vuonna 1913 saamaa palautetta: ”Kuulijoita oli loukattu. Suurin osa vihelsi. Prokofjev kumarsi pilkallisesti, istuutui ja soitti ylimääräisen numeron. ’Piru periköön futuristisen musiikin!’, ihmisten kuultiin huutavan. ’Me tulimme tänne viihtyäksemme’.”
Prokofjev osasi musiikissaan herättää ihmiset ja myllertää heidän sielujaan. Silti liian moni pianisti on ajatellut, että toisen pianokonserton päätarkoitus oli ärsyttää kuulijoita ja käyttää pianoa uuden uljaan maailman rakennustyömaana.
Levyllä on ihailtu kaikenlaisia voimamiehiä, jotka ovat takoneet soittimestaan ällistyttäviä desibelejä kiviporan sensitiivisyydellä. Olli Mustonen osoittaa, että toinen pianokonsertto on paljon monitasoisempi teos. Uusi koneiden, liikkeiden ja energian maailma oli tulossa, mutta romantiikan aikakaudesta jalostui myös uudenlainen kauneuden taju.
Jo konserton avaus huokuu pakahduttavaa runoutta ja eeppistä leveyttä, joka ei unohdu Mustosen kirmatessa oikukkaasti kimpoilevaan päätaitteeseen. Musiikin oudoilta ja itsepintaisilta tuntuvat piirteet kirkastuvat loogisiksi ja ilmeisiksi.
Hannu Linnun johtama RSO tavoittaa musiikista sekä haltioituvan lyyrisyyden että jylhän modernismin. Jättimäisen kadenssin koittaessa Mustosella riittää ruista rakentaa sävelkuluista ja sointuvyöryistä kokonainen vuoristo.
Prokofjevin toccata-moodi kuuluu Mustosen bravuureihin, mutta hän ei hukkaa säveltäjän nokkeluutta säntäilyyn. Sekä toisen konserton scherzoon että viidennen konserton avausosaan ja Toccataan hän saa luonnetta malttavilla tempoilla ja luonteenomaisesti pippuroimillaan aksenteilla. Toisen konserton Tempestoso-finaali hyökyy energiaa ja liikettä, mutta avaa slaavilaisen sydämensä avartuessaan Moderato-tempoon.
Prokofjevin pianokonsertoista viides ja viimeinen (1932) on ollut vaikeasti lähestyttävä. Mustoselle teos sopii kuin nenä päähän, minkä muistaa musiikin koikkelehtiessa commedia dell’arte -tyyliin. Pianistin taituruus on yhtä paljon korvien välissä kuin sormenpäissä. Iso osa musiikista huokuu ilkikurista huumoria, mutta ytimeen päästään jälleen runollisessa hitaassa osassa, jonka lempeyttä Mustonen taitavasti varjelee.
Mustonen, Lintu ja RSO levyttivät viime vuonna Prokofjevin ensimmäisen, kolmannen ja neljännen pianokonserton, mutta toisen ja viidennen konserton yhdistelmä on, mikäli mahdollista, vielä voitokkaampi. Levy antaa tilaisuuden kuulla musiikki uusin korvin ja löytää siitä kauneutta ja viisautta, jota ei ole ennen huomannut.
Antti Häyrynen
