Impressionistinen Melartin

Erkki Melartin: Traumgesicht, Op. 70, Marjatta, Op. 79, sarja baletista Sininen helmi, Op. 160. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu. Soile Isokoski, sopraano. Ondine ODE 1283-2.Hannu Lintu haluaa nyt tuoda esiin suomalaisia 1900-luvun alun säveltäjiä, mikä näkyy myös RSO:n ensi kauden ohjelmassa. Orkesterinsa kanssa hän on ensilevyttänyt kolme vähän tunnettua Erkki Melartinin teosta. Melartin-tutkimus on harpponut viime vuosina eteenpäin, ja uutta tietoa teoksista saadaan koko ajan. Tälläkin levyllä kuva myöhäisromantikkona koetusta säveltäjästä kirkastuu ja levenee.  

Sinfoninen runo Traumgesicht (1910) sekä laaja orkesterilaulu Marjatta (1914) osoittavat Melartinin herkkyyden impressionismille ja orkestraalisille kokeiluille. Mielikuvituksellinen unirunoelma sekä Aino Acktélle sävelletty, eräänlainen Luonnottaren sisarteoksena hahmottuva Marjatta ovat suurenmoisia teoksia, ja RSO luo niistä huolitellut ja voimakkaat tulkinnat. Ote on kuitenkin rytmisesti kireä ja soinniltaan hieman kulmikas. Traumgesichten unimaailma jää etäiseksi, eivätkä Melartinin orkesterivärit oikein pääse lentoon. Tulkinta olisi kaivannut pehmeämpää piirtoa ja aistillisempaa temponkäsittelyä.

Kalevalan päättävä Marjatta-episodi marjaisine sikiämisineen on tyypillisesti tulkittu kuvaukseksi kristinuskon saapumisesta. Melartinin teoksessa korostuu soiton mahtia symboloivan Väinämöisen lähtö, mikä jättää musiikin ihmisten hoiviin. Soile Isokosken sopraano leijailee vapauttavan pakottomasti, linnunlaulumaisesti. Alun herkässä luontoidyllissä ja Väinämöisen transsendentaalisessa kohoamisessa RSO soittaa vaikuttavasti.

Levyn teokset editoinut Jani Kyllönen on yhdessä Linnun kanssa koonnut osia Suomen ensimmäisestä kokoillan baletista, Melartinin myöhäisteoksesta Sininen helmi (1930). Tämä eksoottinen merifantasia ei ole mestarillista musiikkia, mutta sen pelkistynyt sävelkieli on kiintoisaa monityylisyydessään. Mukaan on valikoitunut osia, jotka keskustelevat Marjatan ja Traumgesichten eleiden kanssa.

Auli Särkiö

Erkki Melartin kirjastonurkkauksessaan 1936
Edellinen artikkeliMystinen tarinankertoja
Seuraava artikkeliRautavaaran luontomystiikkaa