Orkesterit ja konsertot

  Astor Piazzollan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta, ja odotettavissa on levytysten kymi. Argentiinalaissäveltäjän läpimurto taidepiireihin tuli verraten myöhään, mutta sen tapahduttua hänen syntistä maanläheisyyttä ja terävää modernismia yhdistelevät tangonsa ovat juurtuneet taidemuusikkojen ohjelmistoon. Latvialainen harmonikkataituri Ksenija Sidorova on ensimmäisiä onnittelijoita albumillaan, jossa tuttua ja tuntemattomampaa Piazzollaa yhdistellään nuoremman polven tribuutteihin. Sidorova soittaa harmonikalla myös bandoneonille sävelletyn Aconcagua-konserton (1979). Monumentaalisista piirteistään huolimatta konsertossa on kamarimusiikillinen joukkuepelin henki, jossa Sidorova ja Thomas Hengelbrockin johtama […]

Friedrich Cerha: Nacht, Drei Orchesterstücke. SWR-sinfoniaorkesteri Baden-Baden und Freiburg, johtajana Emilio Pomarico, WDR-sinfoniaorkesteri Köln, johtajana Jukka-Pekka Saraste. Kairos 0015005KAI. Itävaltalaissäveltäjä Friedrich Cerha täytti helmikuussa 90 vuotta, minkä Susanna Mälkki ja HKO ennättivät huomioimaan konserteissaan. Cerha muistetaan vuonna 1958 perustamastaan nykymusiikkiyhtyeestä Die Reihe ja Alban Bergin Lulu-oopperan täydennystyöstä, mutta häntä voi luonnehtia yhdeksi merkittävimmistä Wienin koulun perinnettä jatkaneista säveltäjistä. Kairos on levyttänyt Cerhan sävellyksiä pitkäjänteisesti ja tarjoaa mahdollisuuden tutustua meillä luvattoman huonosti tunnetun itävaltalaissäveltäjän musiikkiin.   […]

  Richard Straussin orkesterimusiikki tuntuu kuuluvan menneeseen aikaan, jolloin vain suuri oli kaunista. Mikko Franck löytää hänen teoksistaan paljon muutakin, ja lopputulos on moni-ilmeisempi ja -tasoisempi kuin pelkkiä monumentaalisesti soivia järkäleitä. Kappalevalikoimakin esittelee Straussin moneen suuntaan kurottelevana orkesteritaiturina. Yli kaksikymmenminuuttinen Burleski pianolle ja orkesterille on tunnettu patarummun esittelemästä teemastaan. Otsikko kertoo, että teoksessa liikutaan romanttisesta tunnepaatoksesta scherzomaisesti kujeilevaan huumoriin, kaikki silattuna kimmeltävällä virtuoosisuudella. Argentiinalaissyntyinen Nelson Goerner on täysin kimuranttien rytmiensä tasalla. Lyhyempi puhallinserenadi op. 7 […]

Mendelssohnin pianokonsertot kärsivät aikoinaan raskaskätisestä sentimentaalisuudesta, mutta nykypolven pianistit ovat keskittyneet vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Molemmat konsertot ovat mollissa, (g ja d) ja se on innostanut jotkut solistit liiankin raivokkaaseen menoon. Ensimmäisessä konsertossa avausosa on merkinnältään con fuoco ja toisessa appassionato, ja Lars Vogt ja Pariisin kamariorkesteri ovat levytyksessään asianmukaisen tulisia ja intohimoisia. Mutta se ei johda silmittömään paahtamiseen, vaan sivuteemoille annetaan aikaa puhjeta kukkaan ja juoksutuksille tilaa helmeillä.  Mendelssohnin pianokonsertoissa lyhyet hitaat osat jäävät helposti toiminnallisten ääriosien […]

Shostakovitsh olisi voinut elättää itsensä kevyen musiikin säveltäjänä, mutta valitsi monumentaalisen sinfonikon kaidemman tien. Hänen tansseistaan jazz- ja varietee-orkestereille tulvii entisaikain ulkoilmakonserttien raikkaus ja ronskius, tarttuvat melodiat, iskevä soitinnus ja satiirinen huumori. Jälkimmäinen nousee pääosaan sarjassa baletista Kultainen aika. Johdannon parodinen valssi, kuuluisa riitasointuinen polkka ja kouraiseva Adagio räiskyvät 1920-luvun vapauden tunnetta. Samasta lähteestä on peräisin Shostakovitshin versio Vincent Youmansin iskelmästä Teetä kahdelle (Tahiti Trot), jonka Andrew Litton miltei rakastaa hengiltä tulkinnassaan. Levyn muissa tanssisarjoissa […]

Santtu-Matias Rouvalin Sibelius-levytykset Göteborgissa saavat jatkoa kolmannella ja viidennellä sinfonialla. Niiden seuraksi esitetään Pohjolan tyttären parisuhdekonflikti, josta on siivottu pois shamanistiset noitamenot. Varsinkin kolmas sinfonia kuulostaa raikkaalta ja svengaa runsaissa ostinato-rytmeissään. Hitaassa osassa Tshaikovski-yhteys erottuu tyylikkäänä plastisuutena. Finaalin alku on eritelty taitavasti: hymnimäinen pääteema nousee aiheiden risukosta ja oikenee pienen empimisen jälkeen näyttävästi täyteen mittaansa. Viidennen sinfonian ensiosassa temponvaihdokset toteutuvat luontevasti, mutta viimeinen rutistus tuntuu jäävän vähän piippuun. Göteborgilaiset tuntevat Sibeliuksensa, ja sinfoniset aiheet siirtyvät […]

Tshaikovskin ensimmäisellä ja Prokofjevin toisella pianokonsertolla on molemmilla monumentaaliset piirteensä, joita ei ole päästetty liiaksi dominoimaan Haochen Zhangin ja Dima Slobodenioukin johtamien lahtelaisten levytyksessä. Van Cliburn -kilpailujen kultamitalisti todistaa levytyksellään kuuluvansa tähtien joukkoon, mutta yhtään ei jää jälkeen myöskään monissa äänityksissä koulittu lahtelaisorkesteri. Levyn käynnistää Prokofjevin futuristinen ja aikalaisyleisöä provosoinut g-molli-konsertto. Sen nuottirisukkoa ovat raivanneet monenmoiset lekanheiluttajat, mutta Zhangin käytössä on tarkkuustyökalut ja kylmähermoinen tappajan vaisto. Sen ansiosta teoksesta eivät erotu vain jylisevät huipentumat, vaan […]

  Puhaltimilla on ranskalaisessa musiikissa erityinen rooli, mutta ”pariisilainen klarinetti” on silti enemmän mielikuva, jonka alle brittiklarinetisti Michael Collins on kerännyt ranskalaisia klarinettisävellyksiä etupäässä 1800-1900-lukujen vaihteen kulta-ajalta. Tunnettuja esimerkkejä ovat Debussyn klarinettirapsodia sekä Saint-Saënsin ja Poulencin sonaatit, jotka kuuluvat säveltäjiensä viimeisiin teoksiin. Niissä Collins soittaa hivelevän hienosti, mutta samalla brittiläisen korrektisti, mikä ehkä sivuuttaa jotain musiikin aistillisesta latauksesta. Tällä tasolla se on vähän makuasia ja on hyvä kuulla teokset tyylikkäästi hiottuina. BIS:n levyn suurin oivallus […]

Arvioin edellisessä Rondossa Thomas Dausgaardin ja Ruotsalaisen kamariorkesterin Schubertin sinfonioiden kokonaislevytyksen. Tässä tulee René Jacobs B’rock-orkesterin ja kahden viimeisen sinfonian kanssa. Periodisoittimista huolimatta vaikutelma on jykevämpi, luultavasti äänityksen ja suuremman (8-8-6-5-4) jousiston vuoksi. Sointimaailma on erilainen, mutta niin ovat tulkinnatkin, joissa Jacobs löytää musiikista enemmän draamaa ja Dausgaard enemmän hymyä. ”Suuressa” C-duuri-sinfoniassa avausosan Allegro on hyvin ”non troppo” (”ei liikaa”) ja toisen osan Andante varsin ”con moto” (”liikkuvasti”), joten tempokontrasti jää tavallista vähäisemmäksi. Molemmista tulee […]

  T ämä on toinen levyllinen Heino Ellerin (1887-1970) orkesterimusiikkia ja ehkä vielä parempi paikka aloittaa säveltäjään tutustuminen kuin Ondinen ensimmäinen julkaisu viulukonserttoineen. Eller oli eestiläisen taidemusiikin voimahahmo 1900-luvulla ja lähes kaikkien myöhempien virolaissäveltäjien taustalla. Ilmaisultaan häntä voisi luonnehtia raikkaaksi kansallisromantikoksi, mutta musiikissa on myös tuulahduksia 1900-luvun uudistuksista. Olari Elts ja Eestin Kansallinen sinfoniaorkesteri takaavat, että Ellerin musiikki saa parhaan mahdollisen kohtelun. Yö kutsuu (1921) on myrskykuvauksineen levyn melodramaattisin teos, parikymmenminuuttinen sävelruno, jossa Eller näyttää […]

  E rkki-Sven Tüürin (s. 1959) teokset soivat Suomessa yllättävän vähän siihen nähden, kuinka hyvä säveltäjä on kyseessä: hänen orkestraalisesti rikas ja dramaattinen sävelkielensä on helppoa vastaanottaa, muttei silti lainkaan mielistelevää. Yhdeksännen sinfoniansa Tüür sävelsi Viron tasavallan satavuotisjuhlia varten, ja sen lisänimi viittaa säveltäjän mukaan suomensukuisten kansojen myytteihin. Vaikka Tüür kiistää yksiosaisen sinfonian olevan ohjelmallinen, ovat pitkät sävelet elokuvallisesti kuultavissa ”alkumeren aaltoina”, joiden kanssa toistuu vuoropuhelussa kaiun tavoin kaanonissa nouseva rytmikäs motiivi. Tormiloits on sävelletty […]

    Pianisti-kapellimestari Lars Vogt on profiloitunut ennen kaikkea klassismin ja romantiikan ajan pianoteosten levyttäjänä, ja tuore Johannes Brahmsin toisen pianokonserton levytys jatkaa samalla linjalla. Vogt avaa dialogisessa kansilehtisessä ajatuksensa konsertosta kuin kertomuksena rikkoutuneesta harmoniasta ja paluusta kohti (mennyttä) yksinkertaista kauneutta, kuin vastakommenttina 1800-luvun lopun kehityssuunnille. Ajatusta korostaakseen on Vogt ottanut mukaan soolopianoteokseksi Brahmsin Händel-variaatiot, samassa B-duurissa kuin konserttokin. Pianon takaa johtava Vogt korostaa erinomaisesti konserton tarinallista tulkintaa. Hän solistinakin pitää matalaa profiilia, eikä alleviivaa […]