CD-levyt

Tanskalainen jousikvartetti, eli Frederik Øland ja Rune Tonsgaard Sørensen, viulu, Asbjørn Nørgaard, alttoviulu, ja Fredrik Schøyen Sjölin, sello, ovat vieneet hitaasti mutta varmasti eteenpäin Prisma-levyprojektiaan, jossa Beethovenin jousikvartettoja on yhdistetty 1900-luvun sävellyksiin ja Bachin musiikkiin. Kokonaisuudesta syntyy modernistinen polveutumiskertomus, jossa Beethovenin myöhäiset kvartetot ja niitä edeltänyt Bachin abstrakti kontrapunkti nähdään myöhempien aikojen uudistusten profeettoina. Sellainen punainen lanka on historiasta löydettävissä, mutta samalla sen esitystapaan tarttuu helposti todistelevaa tosikkoutta ja toteavaa kirjaimellisuutta.  Tanskalainen jousikvartettikin säästelee tunteenpaloa […]

Sello on ollut Peteris Vasksille läheinen instrumentti ja ensimmäinen sellokonsertto – jonka Marko Ylönen on levyttänyt Ondinelle – kuuluu hänen menestyneimpiin teoksiinsa. Toinen sellokonsertto, lisänimeltään Klātbūtne (“Nykyisyys”), valmistui vuonna 2012 sellotaiteilija Sol Gabettalle ja Amsterdam Sinfoniettalle. Ylönen on soittanut teosta pitkään, ja sen myös kuulee Alban levyltä, jossa kolmiosainen teos vyöryy valtavalla intensiteetillä. Ylönen tuo muhkealla sellosoinnillaan hitaisiin ääriosiin sielukasta painoa. Nopea keskimmäinen osa on väkivaltaisessa repivyydessään karmiva ja saa hurjan latauksen Juha Kankaan johtamalta […]

Aika on Silvestrovin musiikissa musta järvi”, on Paul Griffiths sanaillut muistettavasti. Ukrainalaissäveltäjä Valentin Silvestrovin (s. 1937) teoksissa kauneus on muuttunut häälyviksi muistoiksi, kaipaukseksi suureen aikaan, jossa taiteen esittämät utopiat tuntuivat vielä mahdollisilta. Nyt nuo muistot vellovat pilvimäisissä tekstuureissa, joiden nestemäinen sulo haihtuu vähänkin rajummista kosketuksista. Keatsin runoon sävelletty Oodi satakielelle (1983) taittuu livertäväksi requiemiksi, kun taas neliosaisessa kantaatissa (2014) satakieli laulaa Taras Sevtshenkon runossa ukrainalaisen sielun symbolina. Inna Galatenko laulaa molemmissa teoksissa vastustamattoman puhtaasti ja […]

Hans Werner Henze (1926–2012) jatkoi keskieurooppalaisen ekspressionismin perinnettä, mutta muutti radikaalien mielipiteidensä takia Saksasta Italiaan, Ischian saarelle, myöhemmin myös Sansibariin. Myöskään musiikissa hän ei pysynyt tiukan linjan avantgardistien vaatimalla tiellä. Yökappaleet ja aariat vuodelta 1958 Ingeborg Bachmannin runoihin ovat esimerkkejä Henzen ”kauniista” modernismista, joka sai Boulezin ja kumppanit marssimaan ensiesityksestä ulos. Juliane Banse on tällaisen musiikin spesialisti, vaikka aika on vähän verottanut hänen äänensä kiinteyttä. Orkesterifantasiassa Los Caprichos (1962–67) lähtökohtana ovat Francesco Goyan etsaukset, jotka […]

Impressions du Nord” viittaa 1900-luvun skandinaavisten säveltäjien vetoon kohti impressionismia, joka Melis Jaatisen ja Juho Alakärpän taiten kokoamassa resitaalissa kukkii merellisissä ja yöllisissä kuvissa. Suomalaisille kuulijoille Madetojan (Tule kanssani, Hymyi Hypnos, Talvikuutamolla, Tuulinen sää) ja Kuulan (Ave Maria, Purjein kuutamolla, Paimenet, Sinipiika) laulut ovat tuttuja, mutta nekin saavat tässä yhteydessä uuden valaistuksen. Säveltäjien elegantit melodiat ja vaivihkaa vihjailevat harmoniat vertautuvat Jaatisen ja Alakärpän tulkinnoissa ranskalaisiin esikuviin kuin Ellen Thesleffin maalaukset Claude Monet’hen. Pariisissa opiskellut Gösta […]

Olen suunniltani pelosta, kun vihollinen huutaa uhkauksia, kun jumalattomat ahdistavat minua”, lauletaan Andrew Smithin (s. 1970) Psalmissa 55. Traagiset maailman tapahtumat ovat kautta aikain aktivoineet pääsiäisajan kärsimysmusiikin, niin myös mieskvartetti New York Polyphonylla, jonka uusi levy sai jo viime vuonna pahaenteiseksi otsikokseen ”Ja aurinko pimeni”. Levyn ytimenä on alankomaalaiseen kouluun kuuluneen Loyset Compèren (n. 1445–1518) Officium de Cruce, suuri yhdeksänosainen motetti Kristuksen viimeisistä hetkistä. Compèren ristin voittoa juhliva Crux triumphans avaa levyn, vaikka se sopisi […]

Kuolema kohtaa kaikki, mutta kuninkaallisten kohdalla se on komeampaa. Alpha-merkki on koonnut viidelle levylle aiemmin julkaistuja kuninkaallisia sielunmessuja, jotka edustavat lajityypin harvinaisuuksia. Monarkkien hautajaismenoissa ei säästetty vaivaa tai kuluja, ja vähemmänkin tunnetut säveltäjät ylsivät niissä muistettaviin tuloksiin. Vuosisatojen varrella suhde kuolemaan muuttui, niin myös sielunmessun rakenne ja teksti. Varhaisin teos on Antoine de Fevinin (n. 1470–1550) Requiem Ranskan kuningattarelle Bretagnen Annelle. Soittimin vahvistettua ja lyyrisen läpikuultavaa alankomaalaista polyfoniaa on höystetty bretagnelaisella perinnelaululla. Gilles Haynen (1590–1650) […]

Sandrine Piau on Händel-laulajana jo kokeneempaa kaartia, mutta aina vain hän osaa inspiroitua löytämään säveltäjän oopperoista uusia sävyjä ja vangitsevia tunteita. Siitä on jo aikaa, kun hänen teknisesti virtuoosinen koloratuurisopraanonsa lumosi lähinnä lyyrisellä livertelyllään – nyt hänen fokuksensa on emotionaalisessa suoruudessa ja oopperahahmojen sisäisessä elämässä. Lumoojattaret on tietenkin sopiva teema Händel-levylle, sillä näitä säveltäjällä riittää – voimakkaita naisia, jotka kohtaavat rakkauden hehkun tai kärvistelevät sen puutteessa ja joille aistillinen flirttailu on tapa piilottaa hylätyksi tulemisen pelko. Tämän […]

Harva säveltäjä on noussut kuolemansa jälkeen sellaiseen suosioon kuin Mieczyslaw Weinberg (1919-1996). Neuvostoliittoon natsien juutalaisvainoja paennutta säveltäjää syrjittiin myös uudessa kotimaassaan, vaikka ystäviin ja esikuviin lukeutui Shostakovitsh. Kuten Shostakovitshin, myös Weinbergin tyyli muuttui 1960-luvulta lähtien aiempaa askeettisemmaksi ja se kuuluu kolmessa sooloviulusonaatissa. Kaksi ensimmäistä, opp. 82 (1965) ja 95 (1967), ovat 5- ja 7-osaisia teoksia, jotka Weinberg omisti kovia kokeneelle, sovituksistaan muistetulle viulisti Mihail Fihtengolzille. Kolmas soolosonaatti op. 126 (1974) on säveltäjän isän muistolle omistettu […]

Piano on pohjimmiltaan lyömäsoitin, mutta kosketinsoittajat ovat kautta aikain kehitelleet konsteja siitä syntyvien rajoitusten ylittämiseksi. Sigismond Thalberg (1812-1871) oli yksi 1800-luvun suuria pianovirtuooseja, ainoa, jonka katsottiin uhmaavan Lisztin valta-asemaa. Thalberg ei ollut yhtä aktiivinen säveltäjänä, mutta klaveerisankareiden tiet risteytyivät pianosovitusten ja -transkriptioiden alueella. Sovituksia suosituista lauluista ja ooppera-aarioista syntyi ennen äänentallennusta valtaisia määriä, mutta Thalbergin sen enempää kuin Lisztinkään sovitukset eivät olleet tarkoitettu kotikäyttöön. Vuonna 1853 neljässä osassa julkaisemassaan L’art du chant applique au pianossa op. […]

Venetsiasta tuli itsenäisen soitinmusiikin tienraivaaja 1500-luvun lopulla, ja kaupunki piti aloitetta hallussaan koko barokkiajan. Antonio Vivaldin saavutukset ovat hyvin tiedossa, mutta kolme vuotta nuorempi Giovanni Battista Reali (1681–1751) on uinunut unohduksissa. Reali työskenteli vuonna 1711 Venetsian Teatro San Fantinissa viulistina ja vuonna 1727 Guastallan herttuan palveluksessa, mutta sitten jäljet katoavat. Vuonna 1709 hän julkaisi Corellille omistettuja triosonaatteja ja capriccioita ja vähän myöhemmin 12 sonaattia viululle ja basso continuolle. Specchio veneziano on ”venetsialainen peili”, jossa Realin […]

Monet säveltäjät aloittavat radikaaleina ja päätyvät johonkin konservatiivisempaan tai perinteisempään. Krzysztof Pendereckillä (1933–2020) tuo käänne oli kertakaikkinen, mutta silti kyse on samasta säveltäjästä. Hänen musiikkinsa punaisena lankana kulkee näyttämöllisesti jännittynyt draamallisuus. Jousikvartetoista kaksi ensimmäistä noin seitsemänminuuttista teosta (1960, 1968) edustavat aikansa avantgardea radikaaleimmillaan. Ensimmäinen on epätavallisten soittotapojen ja kirskuvien tehokeinojen lyhyt oppimäärä, toisessa niiden joukkoon lisätään viheltämistä, mikrointervalleja ja koputtelua. Pendereckin modernismia on joskus kritisoitu erikoistehoihin nojaavaksi, mutta ainakin hän oli niiden käsittelijänä ehdoton mestari. […]