CD-levyt

Kaikki tunnistavat Gladiaattorien tulon ja moni on kuullut Firenzeläisen marssin. Molemmat ovat Julius Fucikin (1872-1916) sävellyksiä, ja jos Chandosin levyn muut teokset eivät yllä yhtä ikivihreään statukseen, niin tarttuvasävelistä kevyttä klassista on tarjolla liki 80 minuuttia. Olipa kappaleiden aiheena talvimyrskyt, lystikkäät kyläsepät, Habsburgien Miramare-palatsi, tai vanha hapannaama (Die alte Brummbär ) – solistina totta kai fagotti – Fucik rakentaa niiden ympärille iskevän polkan tai marssin. Donausagen-valssissa hän haastaa pätevästi Strauss-klaanin saavutukset ja Missisippi-marssi tekee kunniaa […]

Andreas Steierin tulkinnat perustuvat historiallisten esityskäytäntöjen tutkimukseen aina instrumentteja myöten (tässä tapauksessa käytössä on vuoden 1734 Hass-cembalon kopio), mutta hänen soittonsa tuntuu etääntyvän yhä kauemmaksi kaikesta akateemisuudesta. Svengaavammin Bachia tuskin voi soittaa kuin tällä levyllä, ainakaan hyvän maun rajoissa. Jotkut näistä cembalokonsertoista ovat tuttuja muista yhteyksistä – mm. viulukonserttoina –,  mutta niitä kuuntelee kokonaan uusin korvin, kun soolosoittimen ja orkesterin välinen kommunikaatio on viety näin pitkälle. Soittimien suhteen tasapuolinen äänitys tukee näkemystä, ja Freiburgin barokkiorkesterin  […]

Waltteri Torikan Sydän on jo myynyt kultaa eikä varsinaisesti tarvitse lisäkannustusta tältä palstalta. Oopperatähtien ekskursiot viihdemusiikkiin sujuvat usein hyvin vaihtelevasti, mutta Torikka on näissä kappaleissa elementissään. Hän ei kaihda paatosta yhdistäen notkeasti puoliäänistä mikrofonihenkäilyä täysjännitteiseen tykitykseen. Olipa kuulijan esikuvana Olavi Virta (Hopeinen kuu) tai Henry Theel (O sole mio) Torikka lyö esityksiin oman persoonallisen puumerkkinsä. Vahvin vaikutelma syntyy hieman uudemmista kappaleista, eikä varmaan ole yllätys, että Ultra Bran musiikki aukeaa oopperamaiseen julistukseen. Itse asiassa levyn […]

Sarja renessanssitaiteilija Michelangelon sonetteihin on karuinta myöhäistä Shostakovitshia, mutta pureutuessaan Totuuteen, Rakkauteen, Vihaan, Eroon, Kuolemaan ja Kuolemattomuuteen myös vaikuttava. Ondine levytti orkesteriversion jokin aika sitten Gerald Finleyn kanssa, mutta tässä laulut tulkitsee monumentaaliseen tapaansa Dmitri Hvorostovsky venäjäksi ja pianisti Ivari Iljan kanssa. Hvorostovskyn ääni on saanut yhä enemmän bassoväritystä, joka sopii hyvin jylhiin kappaleisiin. Virityksen huojahdukset ja hiljaisten sävyjen puuttuminen verottavat vähän vaikutelmaa. Lisztin kolme Petrarcan sonettia soivat latinalaista con amorea ja vaikka toivoisi, että […]

Britit odottavat sir Simon Rattlen paluuta synnyinsaarelleen kuin kuuta nousevaa, ja esimakua tulevasta yhteistyöstä Lontoon sinfonikkojen kanssa antaa tämä livetaltiointi Barbican-keskuksesta. Schumannin Paratiisi ja Peri (1843) Thomas Mooren Lalla Rookh -sadun pohjalta on osoittautunut vaikeasti hahmotettavaksi teokseksi. Rakenne viittaa enemmän sadunkerrontaan kuin oratorioon, ja runohenkisen musiikin jäsentämiseen tarvitaan tarinan huolellista tulkintaa. Peri on ihmisen ja langenneen enkelin lapsi, jonka on uhrautumalla lunastettava pääsynsä Allahin paratiisiin. Rattle tulkitsee haastavan teoksen huolellisuudella ja empaattisuudella, joka ei tässä […]

    Poul Knudsenin pantomiimi Scaramouche kertoo kyttyräselkäisestä kääpiöstä,  joka saa maagisella soitollaan kauniin Blondelainen tanssiin ja jättämään miehensä kesken juhlien. Kaunotar kuitenkin katuu käytöstään ja tappaa kääpiön. Lopussa tämän alttoviulumelodia kaikuu haudan takaa ja saa Blondelainen kuolemaan järkytyksestä. Sibeliuksen näyttämömusiikki vuonna 1922 kantaesitettyyn teokseen on arvoituksellista, sillä salonkimaiseen, viettelevään otteeseen kätkeytyy demoniaa ja ehkä myös ”outoa perverssiyttä”, jota tanskalainen aikalaiskriitikko siitä löysi. Teoksesta soitetaan eniten Jussi Jalaksen 20 minuuttiin tiivistämää ja säveltäjän hyväksymää orkesterisarjaa, […]

  Viattomammin ja samalla kutsuvammin Schubertin pianomusiikki tuskin voi soida kun Andras Schiffin uudella levyllä. Soittimena on wieniläisen Franz Brodmannin vuonna 1820 rakentama fortepiano. Schiff omistaa sen, mutta se on lainassa Bonnin Beethovenhausin salissa, jonka olohuoneakustiikassa levy on äänitetty. Rekisterien väliset erot – melkein aavemaisen kumea basso ja kielisoittimia muistuttava diskantti – sekä kosketuksen vaihtelu lämpimän laulavuuden ja symbaalimaisen tikutuksen välillä luovat musiikkiin paljon tasoja, mutta Schiff käyttää keinoja säästeliäästi ja tehokkaasti. Antoisimmillaan levy on […]

  Tyylikkään kaupunkimaisen kannen takaa paljastuu poikkeuksellisen säveltäjäpersoonan äänitteitä viime vuosikymmeniltä.
Juhani Nuorvalan (s. 1961) äänimaailma on elektroniikassa pelkistettyä ja konstailematonta. Jopa säveltäessään barokkisoittimille hän vierastaa vanhanaikaisuuden tai muodikkaan kysymyksillä kikkailemista – yksi autenttisen evokatiivinen Moog-syntetisaattori tietysti sekaan mahtuu. Mukaansatempaavan Boostin tai Battalia -barokkiorkesterin ja laulajien tulkitseman 7.13.:n kaltaiset teokset rakentuvat sellaisille musiikillisille palasille, jotka oletettavasti ovat kuulijalle tuttuja ja intuitiivisia populaarin eri genreistä ja myös taidemusiikin aikakausilta. Näistä säveltäjä punoo koukuttavia yhdistelmiä tunnistettavan omannäköisellä tavallaan. […]

Elisabetin ajan Englanti ja 1900-luku kohtaavat kahdessa puhuttelevassa kitarasarjassa, jotka Otto Tolonen yhdistää vaikuttavalla levyllään: Henzen mittava Royal Winter Music (1975–1979) on Shakespeare-hahmomuotokuvien jännitteinen sarja, Brittenin Nocturnal after John Dowland (1963) herkkä kunnianosoitus melankoliselle luuttuikonille. Brittenin aforistinen, varjoinen sarja kiertelee Dowlandin Come heavy sleep -luuttulaulun ympärillä ja kristallisoituu lopulta sen säveliksi. Henzen sarja on syvyydessään huikaiseva ja vaativa kokonaisuus, jota Tolonen on työstänyt 15 vuotta. Jokainen hahmo Oberonista Arieliin muodostaa kokonaisuuteen kytkeytyvän musiikillisen mikrokosmoksen, ja […]

Olen jo kauan odottanut hyvää periodilevytystä Brahmsin klarinettiteoksista, ja tämä levy viritti toiveet korkealle. Olihan painon ääressä itse historiallisten kosketinsoittimien mestari Andreas Steier. Hän käyttää levytyksessä New Yorkissa valmistettua Steinway & Sons flyygeliä vuodelta 1875, jollaisesta Brahmsin kerrotaan pitäneen. Klarinetisti Lorenzo Coppolan instrumenttina on moderni kopio Brahmsin lempiklarinetistin Richard Mühlfeldin käyttämästä puksipuisesta soittimesta. Kun f-molli-sonaatti alkoi, en kuitenkaan voinut hillitä pientä pettymystä. Flyygeli soi kovasävyisesti – ei siinä ollut eurooppalaisten romantiikan ajan vastineiden pehmeyttä. Klarinetistilla […]